Kaapuja ja neliöhattuja

Heipsansaa! Tossa viime torstaina mun host veli Connor "valmistui" päiväkodistaan. Täällä siis ihan noilla nelivuotiaillakin on ne kaavut päällä ja neliöhatut päässä. Connor menee siis ensi syksynä tavallaan eskaria vastaavaan kouluun. Toi koulun kevätjuhla ei ollut ollenkaan samantyylinen kuin siellä suomessa olen tottunut. Muistan aina joka kevätjuhla, että kaikkien vanhemmat tirauttelee kyyneliä ja opettajat pitää herkkiä puheita ja lapset laulaa söpöjä lauluja, ja sitten tietenkin se suvivirsi. Täällä lapset lauloi sellaisia hassunhauskoja rallatuksia, eikä ollenkaan ns herkempiä lauluja. Pari opettajaa piti puheita, mutta nekin oli todella vitsintäyteisiä ja hauskoja. Kukaan vanhemmista ei tirauttanut yhtäkään kyyneltä. Mutta olihan ne lapset herttaisia niissä kaavuissaan ja violeteissa neliöhatuissaan!

 Kyllä mun niin tulee ikävä tota pikkumiestä.

Rospeliini

hui, HAI!

Heippa taas pitkästä aikaa!Kotiinpaluuseen on enää vajaat kaksi viikkoa!
Niinkuin olen parissa postauksessa maininnutkin, mun host-äiti on opettanut mua sukeltamaan. Tällä hetkellä mulla on siis Open Water Diver -lupa taskussa; tämä tarkoittaa siis sitä, että perus sukelluslaitteilla saan sukeltaa 18 metrin syvyyteen. Mulle toi lupa oli ilmainen, koska Jana antoi mulle ton luvan vähän kuin lahjana, mutta noin yleensäottaen kyseinen sukelluslupa kyseiseltä firmalta (PADI) on siinä $400 luokkaa, eli aika kallista on. Tämä Open Water Diver -lupa on siis se aivan perustaso, eli tästä voi vaan lähteä jatkamaan koulutusta ja hankkia korkeamman tason koulutuksia.
Koulutuksen lisäksi olen ollut nyt kolme kertaa vasta oikeasti sukeltamassa. Kaksi ensimmäistä kertaa oli siellä Cayman saarilla, ja nyt eilen tuli kolmas. Jana on töissä läheisellä akvaariolla, jonne sitten päästiin sukeltamaan haiden kanssa. Paikkana oli siis suuri tankki, jossa viisi haita, kilppari, muutama mureena ( eräänlainen ankerias), barracuda ja vaikka mitä muuta. Tankilla oli syvyyttä oli vain reilut kuusi metriä. Siellä tutkiskeltiin paikkoja, väisteltiin haita ja ihailtiin merenalaista elämää!

Tankkiin sisälle mentiin sellaisessä häkissä, jotta voidaan varmistua siitä että sukeltaja osaa käyttäytyä asiallisesti haiden seassa. Tässä välissä olisi ehkä hyvä sanoa, että te jotka ajattelette että hait ovat vaarallisia, ajattelette väärin. Okei, hai voi saada pahaa tuhoa aikaiseksi, mutta vain jos niitä menee ärsyttämään tai ne kokee olonsa uhatuksi. Toki hai voi luulla ihmistä ruuakseen, mutta tällainen tilanne on erittäin harvinainen. Lähes aina, jos hai on hyökännyt ihmisen kimppuun, on se johtunut siitä, että hai kokee olonsa uhatuksi - tämä siitä syystä, että ihminen menee ja koskee siihen haihin, tai muuten toimii levottomasti. Eli siis mulla ei ollut mitään hätää siellä uiskennellessa, sillä aina kun hai tuli lähelle, väistin pois sen tieltä ja varmistuin siitä, etten koske niitä. Eli ei syytä huoleen, hait on ihan lepposia kavereita!
Jos Jana ei olisi mua alkanut opettamaan, en usko että olisin koskaan edes ajatellut sukellusluvan hankkimista. Nyt muutaman kerran sukeltaneena voin sanoa, että olisin missannut paljon jos en olisi tätä lähtenyt kokeilemaan! Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun olet vaikka siellä 18 metrissä, ja sä tunnet olosi täysin painottomaksi. Leijut siellä vedessä, pienellä räpylöiden potkaisulla liidät eteenpäin ja katselet mitä ympärillä on. Siellä Suomessa ei niin siistejä sukellusmestoja ole, mutta aivan satavarmasti tulen jatkamaan sukeltelua, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että säästän rahaa jotta pääsisin jonnekkin muualle sukeltamaan.
Jos sua vähänkin kiinnostaa vedenalainen maailma, aloita sukeltaminen. Se tunne on aivan uskomaton.

Roosa

viimeisiä hetkiä

Moi.
Tänään on sunnuntai. Kolmen viikon päästä sunnuntaina olen kotona. Tyhjä olo. En osannut valmistautua tälläiseen fiilikseen ollenkaan. Olen todella innoissani kotiin paluusta, sillä on kova ikävä perhettä ja kavereita, mutta silti mulla on "paha mieli".
Vaihtoon lähtö on ollut mulla suurena tavoitteena niin kauan kuin vain muistan. En usko että liioittelen, jos sanon että olen haaveillut tästä mahdollisuudesta siitä asti kun oli vaikka 12 vuotias pikku Roosa. Alitajuntaisesti olen valmistautunut tähän vuosia. Olen kerännyt rahaa, opiskellut englantia, lukenut blogeja ja keskustellut vanhojen vaihtareiden kanssa. Tämä on aina ollut sellainen päämäärä siellä kaukaisessa horisontissa. Tämä on ollut mun motivaatio koulussa; jos ei ole kiinnostanut opiskella, olen uskotellut itselleni että mun pitää opiskella, tai muuten en pääse vaihtoon. Jos mua ei kiinnostanut mennä töihin, mulla takaraivossa kuitenkin oli se joku motivaatio mulle sanomassa että mun täytyy jaksaa, jos haluan olla vaihto-oppilas. Jos mulla ei olisi ollut tätä motivaationa, tuskin olisin säästänyt niitä kaikkia rippilahjarahoja ja palkkoja tätä varten. Tuskin olisin katsonut englanninkielisiä telkkariohjemia ilman tekstityksiä vain siksi että oppisin kyseistä kieltä. Tuskin olisin lukenut wikipediasta jenkkien juhlapyhien historiasta tai kulttuurista, jos en olisi päättänyt, että jonain päivänä musta tulee vaihtari.
Nyt olen saavuttanut mun tavoitteen. Mä olen vaihtari. Oon ollut jo syyskuusta saakka. Mutta mikä mä olen kolmen viikon päästä? Olen entinen vaihtari. Mikä mun seuraava tavoite on? Mikä mua motivoi? Mihin mä valmistaudun seuraavat viisi vuotta? Tuntuu tyhjältä. Olen onnellinen, koska pian näen kaikki rakastamani ihmiset, mutta tuntuu tyhjältä. Musta tuntuu, että vaihtoon lähtö oli mulle myös tietynlainen tarve osoittaa muille että mä pystyn. Halusin olla "erilainen". Mulla oli tarve näyttää muille että mä pystyn asumaan vuoden tuntemattomassa maassa tuntemattomien ihmisten keskellä. Nyt mä olen todistanut että mä pystyn. Mitä seuraavaksi?
Silloin vaihtarina olosta haaveillessani en miettinyt ollenkaan elämää sen vaihtarivuoden jälkeen. Mun tavoite oli olla vaihtari. No, kohta se on ohi. Mikä mun seuraavaa suuri haaveeni on? Mikä on mun motivaatio, tavoite?
Tulen aina olemaan ylpeä itsestäni, ylpeä siitä että mä tosiaankin olin vaihtari. Mutta jotenkin musta tuntuu että tarvitsen jotain uutta. Askel suurempaan. Seuraava tavoite, seuraava tilanne sanoa "mä pystyn".

Roosa

Risteilyä ja rentoutumista

Heippatirallaa!
Täällä pieni stressi painaa päälle, sillä kolmen viikon päästä olen jo kaukana Tampasta. Nautin täysillä nyt viimeisistä ajoistani täällä etelässä!
Tossa viikko sitten lauantaina lähdettiin huisille risteilylle suurella porukalla. Matkassa oli mun perheen lisäksi kaksi mun vaihtarikaveria, Lea ja Sine, sekä viisi muuta teiniä, niiden perheitä ja vaikka mitä.

Lauantaina siis Carnival Paradise lähti täältä Tampasta, ja nokka kohti Cayman saaria. Maanantai-aamuna saavuttiin Grand Caymanille, jossa sitten mun host perhe, Lea, Sine, sekä mun host isän siskonpoika ja tämän tyttöystävä vuokrattiin paku ja nokka kohti erästä sukelluspaikkaa. Mun host-äiti Jana on siis ammatiltaan sukellusopettaja, joten Jana on opettanut mua ja tätä siskonpoikaa sukeltamaan, ja onhan mulla nyt se sukelluslupakin sitten taskussa! Mentiin siis läheiselle sukelluspaikalle, jossa mentiin 18metrin syvyyteen sellaiseen hylättyyn risteilyalukseen, ja tutkittiin sitä ja läheistä koralliriuttaa. Toi oli mun eka "oikea" sukellus, sillä aikaisemmat sukellukseni ovat olleet pelkästään sitä koulutusta varten. Toi sukeltaminen on jotain niin uskomatonta. Siinä tuntee olonsa täysin painottomaksi ja se tunne on aivan uskomaton, kun näkee niitä kaikkia koralleja ja uskomattomia kaloja ja juurikin pääsee sisälle johonkin hylättyyn risteilyalukseen. Sitä ei voi oikeastaan sanoin kuvailla, se täytyy kokea.
Maanantai-tiistai -yö vietettiin sitten laivalla, ja tiistai-aamuna saavuttiin Cozumeliin, Mexicoon. Siellä käytiin rannalla ja tutkittii paikallisia katuja; ei mitään kummempaa. Torstaina aamulla laiva saapui sitten takaisin Tampaan, joten noi välipäivät vietettiin ihan vaan laivalla auringossa löhöille ja kavereiden kanssa aikaa viettäen. Oli todella kivaa!

Sellainen reissu!

Roosa 

kuukausi

Heips!
Tänään on tasan kuukausi mun kotiin paluuseen. Tästä asiasta mulla on todella sekalaisia tunteita, sillä olen todella innoissani siitä, että pian näen perheeni ja kaverini; samanaikaisesti kuitenkin mua harmittaa että joudun lähtemään täältä pois.
Silloin vaihtoon hakiessani mulla oli sellainen hassu tunne; jännitys, ehkä vähän pelkoakin. Vaihtoon hakiessani se oma vaihtovuosi tuntui kuitenkin niin kaukaiselta ajatukselta, että se jännitys oli vain tunne, se ei tuntunut realistiselta tapahtumalta. Silloin viime syksynä jännitys kasvoi, ja innostus nousi taivaisiin. Olin intoa täynnä, valmiina uusiin seikkailuihin ja kokemuksiin. Tällä hetkellä mulla on samantapainen tunne. Mulla ei ole mitään hullua koti-ikävää ollut, joten nyt vuoden loppupuolella alkaa tulemaan sellainen juurikin innostus siitä, että pian pääsen omaan kotiini oman perheeni luokse. Vaikka tästä isäntäperheestä on tullut mulle aivan älyttömän tärkeä osa elämää, on mulla silti aina vain yksi äiti ja yksi isä - ne siellä suomessa.
Tuntuu hassulta ajatella, että tällainen asia josta olen koko pienen ikäni haaveillut, on pian ohi. Muistan yhden tilanteen kasiluokalta, kun mainitsin yhdelle luokkakaverille että olen lähdössä lukion ykkösen jälkeen vaihtoon. Tämä kaveri oli ihmetyksestä sekaisin, ja sanoi jotain tämäntapaista: "et sä mihinkään oo lähössä. Toki sä haluaisit, mut et sä tuu mihinkää lähteen kuitenkaa". Vieläkin muistan sen vihaisen tunteen joka mulla tossa tilanteessa oli. Mun pään sisällä kiehui, ja silloin päätin, että jos mä jotakin haluan, mulla ei ole mitään esteitä sen kanssa. Olin haaveillut vaihtoon lähdöstä niin kauan, että se tuntui jo yhdeltä mun elämän suurimmista tavoitteista. Mulle tää juttu on ollut oikeasti niin iso ja merkittävä asia, että tuntuu tyhjältä sanoa että pian se on ohi. Monta vuotta olen ns. valmistautunut vaihtarina olemiseen, kerännyt rahaa sitä varten, jutellut muille vaihtareille ja lukenut blogeja. Nyt kuukauden päästä se sitten on ohi. Mulla on ollut aivan uskomaton vuosi. On ollut vastoinkäymisiä, Ylä- ja alamäkiä, iloja ja suruja, mutta se on elämää se. En vaihtaisi pienen pienintäkään yksityiskohtaa mun vuodesta. Onko liian imelää sanoa, että tämä on ollut "täydellistä"?
Nyt otan ilon irti näistä viimeisistä hetkistä täällä, ja valmistaudun palaamaan kotiin. Kotona odottavat perhe, ystävät, sukulaiset, sauna, ruisleipä ja julkinen liikenne. Ja tietysti se suomen kesä!

Kuukauden päästä nähdään, Roosa

Itsenäinen?

Moikka!
Muutama päivä sitten psykologian tunnilla opettaja pyysi oppilaita kuvailemaan nykynuoria yhdellä sanalla. Suosittuja sanoja olivat "laiska", "hemmoteltu", "tyhmä", "lihava", ja "itserakas". Mun sanavalinta oli "itsenäinen".
Niin siirappiselta kuin se kuulostaakin, mielestäni olen tämän vaihtovuoden aikana kasvanut hurjasti ihmisenä. Minusta on tullut paljon vahvempi ja juurikin itsenäisempi. En aikaisemminkaan ihan avuton ole ollut, mutta helposti olen pyytänyt vanhemmilta apua joissakin asioissa. Täällä ollessani olen tiukan paikan tullen apua pyytänyt, mutta jos asia on yksin ratkaistavissa, pyrin hoitamaan sen itse. Toki on hyvä osata pyytää apua, mutta olen myös oppinut itse selvittämään asioita ja ratkaisemaan ongelmia. Silloin syyskuussa mulle iski pieni paniikki siitä, että mitä teen esimerkiksi lentokentillä yksin kulkiessa. Pelkäsin eksymistä, matkatavaroiden hukkaamista tai lentolipun vessanpönttöön pudottamista. Näin kahdeksan kuukautta myöhemmin en pelkää tuollaisia asioita, vaan tiukan paikan tullen voin aina joltain kysyä apua ja hoitaa homman. Kuulostaa pieneltä, mutta olen kasvanut hurjasti. Vaikken olekaan edes kahdeksaatoista, en tunne oloani enää pikku lapseksi. Olen kypsä, olen itsenäinen.
Tänään juurikin juttelin kaverini Sirin kanssa, ja Siri sanoi juurikin samaa itsestään. Mulle itsenäistymiseen on vaikuttanut huomattavasti tämä vaihtarina olo, mutta selkeästi on Sirikin huomannut siellä kotisuomessa itsenäistymistä omalla kohdallaan. Ehkä tässä iässä alkaa ymmärtämään, että ei sitä enää olla ihan naperoita. Tottakai ollaan vielä lapsia, mutta pystytään toimimaan omillamme ja aina ei tarvitse kysyä neuvoa ja pyytää vanhempia hoitamaan jotakin asiaa.
Pienistä ja arkisista asioista huomaa, että mua ei enää jännitä joku asia tai teen jotain luonnostaan. Niinkin pieni asia kuin puhelinsoitto; jos minun piti tavata joku tuntematon tai puolituttu, mieluummin laitoin sähköpostia tai tekstiviestiä ennemmin kuin yksinkertainen puhelinsoitto. Nyt olen huomannut, että puhelinsoitto on niin paljon helpompi, ja asiat tulee hoidettua silmänräpäyksessä. Toki tähän on suuresti vaikuttanut se, että puhun englantia tauotta.
Tämä tunne on todella hyvä. Tunnen, että jos mä jotain haluan, mä pystyn sen saavuttamaan. Mulla ei ole minkäänlaisia esteitä. Jos en osaa jotain tehdä, selvitän kuinka se tehdään ja kokeilen. Jos en vieläkään onnistu, pyydän apua. Mutta ainakin yritän aluksi itse.

-roosa

Washington DC // Day 2

Morjesta pöytään!
Tänään taas tuottelias päivä; aamulla herättiin aikaisin, mentiin mutustamaan ihanaa hotelliaamiaista ( isi, oli kyllä huisi aamiainen!! ) ja sitten heti nokka kohti metroasemaa. Punaisella metrolinjalla kohti United States Capitolia. Mun aluevalvoja oli järjestänyt meille turistikierroksen talossa sisällä, joka oli todella mielenkiintoinen. Vielä vuosi sitten olisin repinyt hiuksiani päästäni tylsyydestä johtuen, koska mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tämän maan historiasta. Nyt koulussa jenkkien historiaa opiskelleena mulla on jo jonkinlainen käsitys tämän maan merkittävistä tapahtumista ja ihmisistä. Kierros oli mielenkiintoinen, ja kyseinen rakennus on valtava ja hienoilla maalauksilla ja frescoilla koristeltu.

Capitolin jälkeen suuntana sitten Suomen suurlähetystö täällä päässä. Täällä on siis sellainen suurlähetystöille varattu alue, jossa on läjäpäin eri maiden suurlähetystöjä hienoissa rakennuksissa. Matkan varrella näkyi Brasilian lippua, Englannin, Kreikan, Japanin, ja vaikka minkä maan lippuja, ja tottakai myös siis Suomen. Suomen suurlähetystön rakennus oli todella hieno. Sen rakennuksen arkkitehtien tavoitteena oli ekologinen rakennus, joka ei turhaan erottuisi sitä ympäröivästä maastosta. Tässä tehtävässä arkkitehdit onnistuivat todella hyvin, sillä rakennuksen suuret lasi-ikkunat ja harmaan vihertävä sävy maastoutuivat hyvin luontoon. Sisältä rakennus oli hyvin moderni, erittäin raikas ja "vihreä". Marimekon pöytäliinoja, Aarnion "pallolamppuja", Agry Birds leluja ja Fazerin sinistä löytyi.

Loppupäivä sitten vain tallusteltiin kaupungilla ja räpsittiin turhia kuvia. Huomenna sitten luvassa Thaimaan suurlähetystöä ja vähän shoppailua!

Rospeliini

Washington, DC // Day 1

Heippatirallaa!
Hauskaa toukokuun alkua kaikille ja huikeaa myöhäistä vappua!
Täällä rapakon toisella puolella ei vappuja juhlittu, mutta reissuun kylläkin suunnattiin tänäaamuna. Lentokoneen pyörät nousivat ilmaan Tampan lentokentältä, kohteen Washington, DC. Matkatovereina mulla on mukana mun aluevalvoja Karen, ja kakii thaimaalaista vaihtaria Pretty ja Eng. Meidän reissu kestää siis tästä torstaista sunnuntaihin, eli mukava pidennetty viikonloppu.

Tänään sitten puolenpäivän maissa päästiin hotellille ja heitettiin tavarat huoneeseen ja lähdettiin samalla ovenavauksella ulos. Aluksi ihan vaan tallusteltiin kaupungin kaduilla, ja sitten mentiin katsomaan Valkoista Taloa ja Washington Monumentia.

Sellainen päivä tänään, saa nähdä mitä huominen tuo tullessaan!

Huomisiin, Roosa :)

Rio 2

Moikka!
Monet teistä varmasti tietääkin, että olen harrastanut karnevaalisambaa vuodesta 2005 lähtien, ja siitä on tullut erittäin suuri osa mun elämääni. Karnevaalisamba on siis brasilialainen tanssi, joten se kytkös brasiliaankin on tullut erittäin suureksi - vaikken siellä koskaan ole käynytkään.
Vuonna 2011 tuli sitten ulos elokuva Rio, joka nimensäkin mukaisesti sijoittuu Rio De Janeiroon. Elokuvassa seikkailee ihanainen sininen lintu ja pari muutakin hauskaa tyyppiä. En yleensä ole kovin innoissani animaatioelokuvista, mutta kyseisestä elokuvasta olin erittäin innoissani, sillä leffa siis sijoittuu brasiliaan ja kyllähän siinä niitä samban rytmejä ja muuvejakin oli. Nyt sitten muutama viikko sitten tuli leffoihin Rio 2 , ja tietenkin olin innoissani sitä katsomaan menossa. Muutamalla viikonlopulla pitkittyi leffaan meneminen, mutta tänään vihdoin pääsin sen näkemään. Jatko-osahan se oli, joten luonnollisesti alkuperäinen oli parempi, mutta kyllähän tämä kakkososakin laittoi mun jalan vipattaan ja tulihan siinä kyynelkin silmään. Tällä hetkellä kuuntelen molempien leffojen soundtrackeja.
Noissa leffoissa ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta se, että leffat sijoittuu Rioon ja on kytköksissä sambaan ja brassimusiikkiin, tekee noista leffoista mulle henkilökohtaisesti tosi tärkeitä. Voin kuvitella itseni nyt jammailemassa muutaman viikon ajan ton soundtrackin tahtiin ja lauleskelemassa harakan äänellä niitä biisejä. Varoituksen sana.

Rousi

3...2....1.... avaruusraketti ilmaan!

Moikka!
Niinkuin pitkäaikaisille lukijoille on varmasti tullut selväksi, mun ihana nelivuotias host-veli Connor on todella suuri osa mun elämää. Leikitään paljon, pelataan usein, piirretään mitä hassumpia juttuja ja rakennetaan mitä suurempia telttoja ja temppuratoja. Eilen sunnuntaina löydettiin sitten tyhjiä pahvilaatikoita, ja päätettiin rakentaa niistä avaruusraketti. Vähän teippiä, sakset, kuumaliimaa, foliota ja tietenkin ne pahvilaatikot, ja wuhuu meillä on avaruusraketti kasassa!

Tässä tällaiset pikakuulumiset! 

Roosa