Lyyli Lylander, 4.7.2003 - 30.3.2014

Moi!
Tämä viikonloppu oli todella hauska, vietin sen kavereiden kanssa leffoja katsellen ja sängyssä löhöillen. Tänään sunnuntaina sitten mun äiti kertoi surullisia uutisia, sillä meidän rakas kissamme Lyyli jouduttiin lopetamaan tänään iltapäivällä. Lyyli oli melkein 11-vuotias, eli oli jo suhteellisen vanha kolli. Sain Lyylin, kun olin menossa ekalle luokalle. Muistan vieläkin sen hetken, kun haimme Lyylin sen vanhalta omistajalta. Lyyli oli ihan napero, ja niin olin minäkin. Muistan, kun ajettiin kotiin Lyylin kanssa, ja katselin uutta perheenjäsentä erittäin tarkkaavaisesti. Lyylillä oli nenänpäässä ja selässä sydämen muotoiset mustat täplät.  Lyylin nimi sai alkunsa mun päiväkodista. Olin päiväkodissa siellä Tampereen Ahlmanin vieressä, joten päiväkotini vieressä oli paljon lehmiä ja vuohia ja vaikka mitä. Erään vuohen nimi oli Lyyli, ja jostain kumman syystä ihastuin siihen nimeen niin paljon, että halusin nimetä kissani Lyyliksi.
Lyyli oli poika, mutta erittäin "naisellinen" sellainen. Lyyli tykkäsi kaikesta pinkistä, kiiltävästä ja höyhenistä. Tällaisena samban harrastajana sain huomata, että Lyyli oli aina mielellään auttamassa mua tekemään mun sambapukuja. Lyyli tykkäsi makailla pehmeiden sulkien päällä ja leikkiä erilaisilla paljeteilla ja strasseilla.
Meillä on ollut useita kissoja mun elinaikana, ja kaikki ne on jouduttu jossain kohtaa lopettamaan, mutta ei se koskaan helppoa ole. Mä kiinnyn asioihin, ihmisiin ja eläimiin todella helposti, joten eläinten lopettaminen on mulle aina todella rankkaa. Siitä pääsee aina yli, mutta ei se koskaan helpotu. Tiedän, että nyt Lyyli on nyt siellä samalla vihreällä niittypellolla juoksentelemassa muiden kissojeni kanssa, tiedän, että Lyylillä ei ole enää mitään kipuja ja kärsimyksiä, ja että Lyyli on nyt onnellinen. Nyt Lyylillä on rajaton määrä kissanminttua ja sen rakastamia tortilla-lättyjä, se saa leikkiä niillä pinkeillä höyhenillä niin paljon kuin sielu sietää. Noista huolimatta, mulla on ikävä Lyyliä. En ole nähnyt sitä yli puoleen vuoteen, joten tää on todella rankkaa.
Mutta niinkuin kaikesta elämässä, tästäkin pääsee yli. Mulla tulee aina oleen ikävä lyyliä, mutta se helpottuu ja vähenee ajan kanssa.

Lyyli, olet rakas.

Roosa

Matkustusta

Heippansaa! 

Matkustus on mulle aina ollut lähellä sydäntä - lähdinhän mä sentään vuodeksi vieraaseen maahankin. Mulle onnellisuutta tuo mun ystävät ja perhe, kamera, puhelin, ruokaa, converset, ja sitten se reissaaminen. Matkustamisella en välttämättä tarkoita pelkästään vieraaseen maahan menemistä, vaan yleisesti uusiin ja vieraisiin paikkoihin pääsemistä. Toki mieluiten lähden vieraaseen maahan,  uuteen kulttuuriin, mutta aina se ei ole mahdollista, joten on pakko keksiä uusi tapa toteuttaa tota intohimoa. Viime kesänä muistan etsineeni uusia paikkoja sieltä Tampereelta. Menin moneen paikkaan, ja loppujenlopuksi löysinkin ihanan hengailupaikan. En kerro missä ja mikä, mutta sen paikan löydettyä menin sinne vähintään kerran viikossa, ihan vain hengailemaan ja lehtiä lukemaan. 

Rakastan reissaamista ja uusien kulttuurien ja ihmisten tapaamista. Oon mun vanhempieni kanssa käynyt noin viidessätoista maassa, joten paljon on vielä edessä. Osassa kyseisistä maista ollaan käyty muutamaan otteeseen, joten kohta 18-vuotisen elämäni aikana olen matkustanut vähintään kerran vuodessa. Oon käynyt vain Euroopan maissa ja täällä jenkeissä pari kertaa, joten todella paljon on vielä näkemättä. 

Tänne vaihtoon lähtö on tietysti yksi iso reissu, mutta täälläkin pääsen matkustelemaan tossa aika pian. Toukokuun ihan alussa mennään parin mun vaihtarikaverin ja mun aluevalvojan kanssa Washington D.C :iin muutamaksi päiväksi. En oo siellä koskaan käynyt, joten tulee olemaan mielenkiitoista nähdä se valkoinen talo ja mahdollisesti suomen suurlähetystö ja sitten Smithsonian museoita ja kaikkea. Oon innoissani, ja toukokuussa sielläkin pitäisi olla jo ihan lämmin! 

Sitten toukokuun puolenvälin jälkeen tuleekin varmasti oleen yksi mun vuoden kohokohdista. Mennään nimittäin ristelylle täältä Tampasta. Koko reissu kestää viisi päivää; ensiksi mennään Tampasta Cayman saarille päiväksi, sukelletaan siellä ja katsellaan vedenalaista elämää; sitten laivan nokka osoittaa Mexicoon, Cozumeliin, jossa vietetään taas päivä; sitten takaisin Tampaan. Tottakai oon ollut sellaisella suomi-ruotsi risteilyllä, mutta en ole koskaan esimerkiksi käynytkään Mexicossa, joten tulee varmasti olemaan todella hienoa! 

Jos tässä jossain kohtaa on vielä aikaa, saatetaan perheen kanssa suunnata Niagaran putouksia katsomaan, mutta se ei ole vielä varmaa, joten en siitä turhaan teille höpise!

Mutta niin, aika kivoja juttuja vielä luvassa ennen kotiinpaluuta!

Roosa 

Aikamatkailua

Eilen lauantaina mentiin Tampan renessanssimarkkinoille. Se on jokavuotinen tapahtuma, aina näin keväisin, joka siis nimensä mukaisestikin on suuri alue, jossa renessanssi-aikaan sopivia pikku kojuja, aktiviteetteja ja sitten tietenkin niitä asuja ihmisillä. Oli tosi kivaa, oli ihana ilma ja mukavia myyntikojuja ja erilaisia aktiviteetteja. Meitä oli iso porukka kasassa; mä, mun koko host-perhe, mun kaveri Heather, sekä kaksi muuta perhettä ja niiden lapset. En ostanut ruuan lisäksi mitään muuta kun sellaiset korvakorut mun äidille, mutta oli kuitenkin jokatapauksessa tosi kiva kierrellä niissä kojuissa ja katsella myytäviä tuotteita!

Mun elämä täällä koostuu suurelta osalta lapsiperheistä. Mulla ei ole omia sisaruksia, joten nyt tuntuu siltä, kun mulla olis satamiljoonaa pikkuveljeä ja pikkusiskoa, koska joka viikonloppu ollaan joidenkin tuttavaperheiden lasten kanssa. Tykkään lapsista todella paljon, joten oon todella iloinen että saan riehua kaikkien noiden ihanien viisivuotiaiden kanssa!

Aina niin ihanan kuvattava Andre. Tää lapsi on kyllä kameran paras ystävä! Ei voi muuta sanoa!! 

Niin, sellasta. Ei tässä sitten muuta!

Tiedotusluonnollinen asia: Mun host-äiti, Jana, on siis ammatiltaan sukellusopettaja. Nyt Jana alko opettaan mua, mun kaveria Jimmyä ja mun host-isän siskonpoikaa Garya sukeltaan, eli pian meikäläinen on sitten ihan virallinen sukeltaja! Kirjoitan ekaa kunnon sukelluspostausta sitten, kun päästään oikeasti asiassa eteenpäin. Tähän mennessä meillä on ollut yksi teoriatunti, ja uimatesti, että ei tässä vielä kovin pitkällä olla... Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä altaaseen harjoittelemaan niiden varusteiden käyttöä ja tankista hengittämistä jne, joten sen jälkeen mulla saattaa olla jo jonkinmoinen käsitys siitä, että mihin tässä nyt oikein ryhdyttiin!

Roosperi

Tavoitteet

Tervehdys!
Tää on sellainen postaus, jonka kirjoittamista olen pohtinut jo pitkään. Tämä aihe on mulle jo ajankohtainen ja usein mielessä, joten päätin nyt rohkaistua ja kirjoittaa tästä aiheesta. Tulevaisuus ja tavoitteet - suuria sanoja. Varsinkin täällä jenkeissä monet mun ikäiset alkaa nyt jo hakemaan yliopistoihin. Mulla on vielä lukion kakkonen ja kolmonen edessä, mutta pian on mullakin ihan oikeasti se aika kun pitää alkaa jo pikkuhiljaa tietämään että mitä sitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan meikäläisen kohdalla. Minä olen onneksi onnistunut  karsimaan mahdollisuudet kahteen alaan, jotka mua kiinnostaisi. Se "vähemmän kiinnostava" on psykologia. Mua on pitkään kiinnostanut psykologia, ja se olisi varmasti todella mielenkiintoinen ala. Lukion ykkösellä kun otin psyka ykkösen, oli aivan liekeissä. Täälläkin opiskelen psykaa, ja se on mun mielestä todella kiinnostavaa ja hyödyllistä, vaikken sitten sitä päätyisi opiskelemaankaan. Mua kuitenkin mietityttää se, että mitä mä sitten oikeasti tekisin. Psykologian ala on niin laaja, että mulla on vaikeuksia määrittää sitä tiettyä duunia, joka kiinnostaisi yli muiden. Tällä hetkellä mua eniten kiinnostaa kylläkin journalismi. Mun unelma olisi kirjoittaa johonkin matkustuslehteen, ja työn puolesta reissata ympäri maailmaa, kirjoittaa siitä ja heittää mukaan muutamia valokuvia. Kirjoittaminen on aina ollut mulle mieleistä, ja se on sellainen asia, jota oikeasti haluan parantaa. Tykkään kirjoittamisesta ja bloggaamisesta, ja mun pitää vain ylläpitää tätä kirjoittamista ja parantaa taitojani.
Mulla ja mun host-äidillä Janalla oli tossa pari päivää sitten todella suuret keskustelut, sillä puhuttiin juurikin tulevaisuudesta ja tavoitteiden asettamisesta ja omiin kykyihin uskomisesta. Jana on hyvä esimerkki siitä, että ihminen voi yksinkertaisesti päättää onnistuvansa jossakin, ja laittaa lisää vettä rattaisiin ja laittaa asiat onnistumaan. Jana on opiskellut vaikka mitä, on hyvä monessa asiassa, mutta jossain kohtaa elämää hän päätti, että haluaa jotain muuta. Pystyy johonkin muuhun. Mun oma perhe ja sitten tämä isäntäperhe yrittää kovasti takoa mun päähän, että mä en oikeasti ole sulkenut yhtäkään ovea mun elämässä. Kaikki ovet on vielä avoinna, osa ehkä vain vähän raollaan, mutta silti avattavissa. Jos mä oikeasti päätän, että musta tulee vaikka se journalisti, niin tottavie se tulee tapahtumaan! Voi olla, että mun täytyy aloittaa aivan sieltä pohjamudasta, mutta sieltä mulla on mahdollisuus ponnistaa astetta korkeamalle, ja taas hieman korkeammalle, kunnes olen siellä missä halusinkin olla.
Jos toi journalismi juurikin on se mun intohimo, mitä mä voin tehdä edetäkseni alalla? Toki mulla on jo tämä blogi, mutta ei tämä nyt mua kovin pitkälle kuitenkaan vie. Lukion jälkeen lähden opiskelemaan mun tulevaisuudenhaaveisiini sopivaan paikkaan, ja siinä sivussa jatkan varmasti kirjoittamista, esimerkiksi blogin muodossa. Nyt parin päivän sisällä mä olen yksinkertaisesti päättänyt, että jos mä kovasti jotain haluan, sen mä pystyn saavuttamaan. Tällä hetkellä toi kirjoittaminen, valokuvaaminen, ja etenkin niissä taitojeni kehittäminen on mulla tavoitteena. Jos se journalismi oikeasti on mua varten, mä pystyn siihen. Se vaatii aikaa, keskittymistä, kärsivällisyyttä, ja etenkin uskomista itseeni, mutta mulla on kaikki mahdollisuudet siihen. Mulla on kaikki mahdollisuudet olla se paras, jos vain jaksan ponnistella sen eteen ja tehdä töitä.
Toivottavasti olen oikeassa. Kyllä hymy tulee huulille kun ajattelee sitä, että jossain kohtaa elämää mä voisin olla vaikka juurikin se, joka kirjoittaa työkseen. Ei mun taidot vielä mihinkään riitä, mutta nyt mulla on oikeasti halua parantaa taitojani. Alan kirjoittamaan ja kuvailemaan enemmän, käyttämään aikaa enemmän. Toivottavasti saisin tälle blogillekin vähän tasokkuutta ja jatkuvuutta teksteihin!

Roosa

Lasten synttärijuhlat

Moi!
Täällä rapakon toisella puolella mulla on veli, nelivuotias Connor. Connor on luokan herrasmies, se johon kaikilla tytöillä on pieni ihastus. Tästä syystä johtuen Connor kutsutaan joka ikisille synttäreille. Tossa muutama päivä sitten oltiin Connorin kaverin, Jaken viisivuotissynttäreillä, ja asiaa miettiessäni sain idean kirjoittaa tästä blogiini. Minun omista synttärikemuistani tossa iässä on se reilut kymmenen vuotta, mutta pysyyhän tuollaiset spesiaalipäivät mielessä ihan aikuisuuteen saakka, joten pystyn ns. vertaamaan mun ja mun kavereiden synttäreitä näihin jenkkisynttäreihin. Enkä halua millään tavalla syrjiä kumpaakaan tyyliä, kerro vain omat kokemukseni ja henkilökohtaiset mieltymykseni.
Ensimmäisenä erona on se, että lasten synttäreille kutsutaan vanhemmat mukaan. Siellä kotimaassa en ainakaan muista, että lasten vanhemmat olisi juhlissa niinkään mukana, ellei vanhemmat ole keskenään ystäviä tai lapsi ole yksinkertaisesti liian nuori olemaan ilman vanhempia. Eli täällä automaattisesti yhtä lasta kohtaan on vähintään yksi, usein kaksi tai jopa kolmekin, aikuista. Mekin usein mennään koko perheen voimin Connorin kavereiden juhliin.
Sitten se juhlapaikka - ai että. Siellä Suomessa suurimmaksi osaksi ainakin mun kaveripiirissä synttärikestit on aina synttärisankarin kotona. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, juhlat on kesäisin siellä takapihalla ja talvella sisätiloissa. Täällä on juhlat lähes aina jossakin vuokratilassa. Eikä missä tahansa tilassa, vaan jossakin kyseiseen tilaisuuteen tarkoitetussa paikassa, esimerkiksi suuri pomppulinna- ja likumäkihalli tai muu vastaava. Tottakai on aivan ihanaa, että tollaisia paikkoja on, ja varmasti lapset rakastaa siellä riehumista todella paljon, mutta mun mielestä on vähän älytöntä tollanen. Jos oma talo on pieni, ja vieraita on tulossa paljon, silloin on eri asia ja on järkevämpää vuokrata joku tila, mutta jos omalle takapihalle mahtuu, mä ainakin itse järjestäisin kestit siellä ja keksisin lapsille puuhaa pihalla.
Sitten tarjottaviin! Täällä tyydytään pepperonipizzaan ja kakkuun. Ehkä vähän sipsejä. Tässä asiassa jenkit menee siitä, missä aita on matalin. Pienet lapset on varmasti tyytyväisiä pizzaan ja sinisellä kuorrutteella valeltuun kakkuun, mutta vähänkin vanhemmat lapset osaa jo ymmärtää paremman päälle. Mä juttelin juuri mun äidin kanssa tästä aiheesta, ja se sanoi, että mun omilla synttäreillä on ainakin aina ollut monen sorttista tarjottavaa, mansikkakakusta karkkeihin, karjalanpiirakoista koktailtikkuihin ja hedelmäkulhoihin. En sitten tiedä että olinko erityisen vaativa prinsessa, mutta mun mielestä toi monipuolisuus ja tarjottavien "parempi laatu" on hyvä juttu. Suomessa monilla - jopa lähes kaikilla - kesäsynttäreillä oli itsetehty kakku kotimaisilla marjoilla koristeltuna. Täällä on ylimakea kerma-taikinamössö, joka on päällystetty kirkkaanvärisellä kuorrutteella. Edelleenkin, mieluummin se itsetehty ja tuore mansikkakakku...
Tottakai ymmärrän, että jenkkilässä ihmiset panostaa lapsiin ja lemmikkeihin eniten, mutta mulle tää juttu on silti vähän outo ja eriskummallinen. Lasten synttäreihin käytetään todella paljon rahaa, koska jos vuokraa juurikin sen pomppulinna- ja liukumäkihallin, varaa ruokaa kaikille lapsille ja heidän perheilleen, tilaa sen pellen tai taikurin esiintymään juhliin, ja sitten vielä jokaiselle lapselle ne hullunhauskat kangaskassit kotiinviemisiksi, niin kyllä siihen yllättävän paljon rahaa saa hukkumaan. Okei, munkin synttäreillä on aina ollut esimerkiksi ongintaa, että sitten sai jonkun pussukan jossa oli turhaa sälää, mutta täällä yhden pussukan hinta saattaa helposti olla 10-15 dollaria. Kyllähän mäkin aina olen halunnut sen uuden mekon synttäreille, ne kaikki tarjottavat, koristelut ja ongintapalkinnot ja vaikka mitä, mutta yhtään epäröimättä voin sanoa, että mun synttärit on maksaneet puolet vähemmän mitä täällä samanikäisen lapsen pippalot tulisi maksamaan.
Mulla saattaa olla pientä katkeruutta tässä, mutta kyllä mä silti arvostan enemmän niitä mun omia kesäsynttäreitä ja itsetehtyjä mansikkakakkuja takapihalla <3

Roosapoosa

Lomakuulumisia

Heippodei!

Täällä vietellään Spring Breakia, eli koulusta ollut nyt tää viikko lomaa. Tossa olin viime sunnuntaina parin muun vaihtarin kanssa huvipuistossa, sitten vähän mun kaverin Dalyn kanssa perus ajanviettoo, kotona rentoutumista ja taas eilen vähän huvipuistojuttuja! Tänään perjantaina oon ihan vaan ollut kotona ja lusmuillut netflixin kanssa, ja sitten huomenna mulla olis koko päivä luvassa mun host veljen Connorin kanssa peuhaamista. Perhe lähtee siis Orlandoon kokoukseen koko lauantaiksi, joten mä saan olla Connorin kanssa kotona ihan kahdestaan. Mua pidetään ehkä hulluna, mut mä odotan huomista tosi paljon! Vahdin sitä tosi usein, mutta ne on aina sellasia muutaman tunnin juttuja, mutta huomenna saan olla ihan koko päivän sen kanssa. On se vaan ihana mukula!

Ja hei, piti teille kertoa ihania uutisia! Toukokuussa lähdetään porukalla risteilylle. Reissuun on lähdössä meidän perheen lisäksi pari muuta vaihtaria, meidän perheen tuttavaperhe lapsineen, ja niiden lapsien - myöskin mun kavereita - muutama kaveri myös. Eli meitä teinejäkin olisi tulossa ihan kunnon lauma. Ollaan risteilyllä viisi päivää siten, että ensiksi mennään täältä Tampasta Cayman saarille, ollaan siellä päivä, sitten Mexicoon päiväksi, ja ne väliajat ollaan laivalla. Ei paha, vai mitä? Oon tosi innoissani, koska ainoo missä oon ollut, on joku Turku-Tukholma väli. Ei pahalla Turkua tai Tukholmaa kohtaan, mutta on tää vähän eri mittakaavoissa! Mutta toukokuuta odotellessa!
Tänään sitten nappasin kameran kaulaan ja aloin miettimään postausaiheita. Oon aina salaa kateellinen niille bloggaajille, jotka onnistuneesti tekee meikkipostauksia. Mulla sitten lähti inspiraatio käymään ylikierroksilla, mutta takaraivossa pyöri ajatus, että "mitä ihmettä mä oon tekemässä. Enhän mä ees kunnolla osaa meikata itseäni, saatika sitten kirjoittaa blogiin meikkipostausta." En siis ole mikään mahtimeikkaaja. En omista valokynää. En nypi kulmiani kuin kerran täysikuun aikaan. Enkä vaihtele meikkaustyyliäni ollenkaan, joka päivä sama look. Ja toi on mulle juuri hyvä, eikä mulla ole sen suurempaa tarvetta nyt sitä alkaa muuttamaan. Tästä tosiasiasta huolimatta päätin ottaa pari kuvaa mun lempparimeikeistä. Älkää huoliko, en aio antaa teille yhden yhtäkään meikkausvinkkiä.
Ensinnäkin värjäsin hiukseni tossa pari päivää sitten. Kuva on otettu luonnonvalossa, joten se väri on paljon punaisempi keinovalossa, mutta kyllä tossa luonnonvalossa on todella kivan värinen. Kävin siis kampaajalla tossa pari kuukautta sitten, ja kampaaja laittoi mulle sellasen ei-kestovärin, joka haalistui sitten aika nopsaan, joten päätin laittaa vähän eloa hiuksiin! Tykkään väristä paljon! Tossa kuvassa se on aika ruskea, mutta oikeasti se on melkein jopa punainen, ainakin juurista.

Sitten niihin meikkijuttuihin. Mä käyn läpi sellaisia kausia, että välillä tykkään lakata mun kynnet ihan kunnon väreillä, ja sitten välillä taas tykkään enemmän luonnollisista ja maanläheisistä sävyistä kynsissä. Tällä hetkellä tykkään eri väreistä ja vähän railakkaammista tyyleistä. Kuka tietää mistä tykkään taas viikon päästä. Mun yks lempparikynsilakka on Gina Tricotin viininpunainen. Sävy on nimeltään Zinfandel, eli siis nimensäkin mukaisesti viininpunainen. Tottakai toi sävy sopisi paremmin syksyyn kuin kevääseen, mutta näin muodin jäljessäkävijänä käytän sitä ympäri vuoden!

Mun aivan lemppari kynsilakanpoistoaine on Josie Maranin Bearnaked Nail Wipes. Ostin noi täältä, Sephora-nimisestä kaupasta. Noi ensinnäkin tuoksuu piparmintulta. Inhoan kynsilakapoistoaineen hajua, joten ostin ton aluksi ihan sen tuoksun takia. Toisekseen noi toimii todella hyvin, ja hoitaa samalla kynsinauhoja huomattavasti. Ja ei, en ole töissä kyseisessä putiikissa ja yritä kaupustella teille kyseistä tuotetta, mutta tilatkaa nyt ihmeessä netistä toi ja kokeilkaa ja hämmästykää! 

Oon täällä aivan hurahtanut M.A.C.in tuotteisiin! Ne on astetta kalliimpia, mutta kestää todella kauan ja on kyllä todellakin sen rahan arvoisia! Alla kuvassa on meikinpohjustusvoide, puuteri meikkivoiteen korvikkeena ja tietysti meikkisuti vai miksi tota nyt kutsutaan. Ostin ton primerin ihan silloin kun tulin tänne, ja jäljellä on vielä todella reilusti. Puuterin ostin silloin samalla, mutta se ehti jo loppumaan, joten tossa kuukausi sitten ostin taas uuden samanlaisen. Tykkään käyttää puuteria meikkivoiteen sijaan, joten toi on ollut todella hyvä valinta mun mielestä! 

 Ei tässä sitten muuta. Elämäni ensimmäinen kunnon meikkipostaus takana. Nyt voin sanoa että olen ihka oikea meikkiasiantuntija, vaikka toisiasiassa en osaa sanoa eroa eyelinerin ja kulmakynän välillä.

Tuleva meikkiasiantuntija, Roosa

186 down, 96 to go.

Moi!
Tänään on 186 päivää siitä, kun tepastelin lentokoneesta ulos täällä Tampassa ja mua oli perhe vastassa. Tänään on 96 päivää siihen, kun tepastelen lentokoneesta ulos siellä Helsingissä ja mua on perhe vastassa - tällä kertaa vaan eri perhe. Eli tänään siis selvisi mun paluupäivä. Kesäkuun viidestoista olen takaisin Suomessa. Kello 15:05.
Niinkuin monet teistä varmasti tietää, mulla ei ole varsinaisesti ollut sen suurempaa koti-ikävää, ei ainakaan niin suurta että se vaikuttaisi muhun suuremmin. Tottakai kaipaan kotia ja perhettä ja kavereita, mutta käännän ne ikävä-fiilikset aina positiivisiksi. Ajattelen, että se ikävä tekee mut vain vahvemmaksi. Se ikävä opettaa mua arvostamaan niitä juttuja mitä ikävöin. En lähtisi kesken vuoden kotiin vaikka mulle maksettaisiin mitä. Tätä kokemusta ei voi rahalla mitata. En vaihtaisi niitä ikävä-fiiliksiä pois. Se kuuluu asiaan, ja niin kuin sanoin, se tekee mut vahvemmaksi ja ehkä jopa jollain tasolla viisaammaksi.
Tänään sitten kun sain tiedon paluupäivästä sähköpostilla, mulle tuli sellainen pieni paniikki. Tuli sellainen fiilis, että 96 päivää on aivan liian vähän. Se on kolme kuukautta. Jos miettii tästä nyt kolme kuukautta taakse päin, se aika menee silmänräpäyksessä. Ennen kuin huomaankaan, olen lentokentällä mun painavien laukkujen ja sekavien tunteideni kanssa.
On aivan ihana ajatella, että vähän reilun kolmen kuukauden päästä näen kaikki kaverit ja sukulaiset. Pääsen syömään niitä mummon bebe -leivoksia, riehumaan niiden ihanien lasten kanssa, Jennan, Jonnen, Ellin, Eetun, mitä näitä nyt on. Pääsen vetämään tanssikengät jalkaan ja kunnolla tanssimaan. Pääsen omaan kotiin.
Niinkuin kaikkialla elämässä, tälläkin kolikolla on kääntöpuoli. 96 päivän päästä mulla ei ole enää mahdollisuutta leikkiä mun host-veljen Connorin kanssa joka päivä. En pysty soittamaan Dalylle ja pyytään sitä hakeen mut aamulla kouluun. En pysty olemaan face-to-face mun isäntäperheen ja kavereiden kanssa. Tottakai pystyy skypen välityksellä jutteleen niin paljon kuin sielu sietää, mutta ei se ole sama asia.
Jos puolet musta vois jäädä tänne, ja puolet musta vois valmistautua pian kotiinpaluuseen, olisi kaikki hyvin. Ennen vaihtovuotta ajattelin, että se tänne lähteminen olisi se vaikein osuus. Olin väärässä. Kotiinpaluu on vaikeampaa. Kotoa pois lähtiessä tiesin, että tulen takaisin kesäkuussa. Tuun takas, mikään ei ole muuttunut ja näen kaikki tutut kasvot. Täältä pois lähtiessä taas en voi olla varma, että onko mulla mahdollisuutta nähdä kaikkia ihmisiä. Tottakai jossain vaiheessa tulen takaisin, nään mun isäntäperheen ja kaverit, mutta en tiedä koska, en voi tietää että onko joku kaveri muuttanut toiseen osavaltioon, mikään ei ole varmaa. Perheen ja parhaiden kaverien kanssa tulee varmasti pidettyä yhteyttä usein, mutta kaikista kavereista en voi olla varma.
Mutta tämäkin fiilis on osa vaihtarina olemista. Se kulttuurishokki toimii molempiin suuntiin. Tämäkin tekee mut vahvemmaksi. Viisaammaksi. Kokeneemmaksi.

Roosa

West Park Village

Heissan!

Nyt on mullakin sitten lomaa koulusta! Hiihtoloman korvikkeena on spring break, koska täällä ei nyt kovin hurjasti hiihtämään pääse haha! Eli nyt viikko koulusta lomaa, ja sitten reilun viikon päästä taas nenä kiinni kirjaan ja koulureppu selkään. 

Tänään lauantaina mulla ei sen kummemmin mitään suunnitelmia ollut, joten päätin hyväksikäyttää ihanaa ilmaa ja nappasin kamerani mukaan ja lähdin ulos. Tossa noin vartin kävelymatkan päässä on sellainen todella suloinen pikku ostoskatu, jonne sitten päätin suunata kamerani kanssa. Paikka on nimeltään West Par Village, ja siellä on tietysti Starbucks, pari ravitolaa, pari kivaa pikku putiikkia ( ihania on, mutta aivan liian kalliita mun budjetille...), ja kuntosalia ja vaikka mitä. Ei siinä sinänsä mitään erikoista ole, mutta se on vaan mun mielestä aivan uskomattoman kauniin  näköinen paikka! Tulee vähän mieleen sellainen joku todella pienen ja vanhan kaupungin keskusta! Menin sinne sitten kuvaileen ja lukeen kirjaa, mikäpä sen mukavampi tapa viettää lauantaita! 

Sellanen lauantaipäivä! Täällä on ihanat kesäilmat ja huomenna sitten suunnitelmissa taas huvipuistoreissu noiden muiden vaihtareitten kanssa:) 

Hauskat lauantait!

Roosa 

Largo Central Park

Hejssan!
Tiedän. Lupasin kirjoittaa postausta maanantaina. Tänään on perjantai. Tiedän. Mulla ei ole tähän edes mitään tekosyytä, olin vain lusmu. Mutta pääasia on, että nyt sitä postausta tulee, parempi myöhään kun ei milloinkaan!
Ensinnäkin inhoan niitä postauksia, joissa puhutaan vuonna nakki tapahtuneista jutuista, ja nyt mä ite teen sellasta postausta. No, ei tää nyt niin myöhässä oo, muutaman päivä.
Eniveis, viime sunnuntaina siis mentiin mun perheen ja tuttavaperheen kanssa noin 40 minuutin ajomatkan päässä olevaan puistoon. Puisto oli Largo -nimisessä kaupungissa, ja puiston nimikin oli ovelasti Largo Central Park. Jos et tätä jo entuudestaan tiennyt, niin Amerikan historiassa suurta roolia pitää rautatiet ja tietysti ne junat. Rautateiden rakentaminen on merkittävä osa tätä jenkkilän historiaa, ja sitä kunnioitetaan - jos junia nyt voi kunnioittaa - paljon. Tuo kyseinen puisto olikin sitten keskittynyt aika paljon tähän juttuun, vaikka se olikin siis lapsille ja lapsenmielisille suunnattu. Siellä oli massiivinen leikkipuisto, jossa minäkin sitten innoissani peuhasin kahden nelivuotiaan seurassa! Leikkipuiston vieressä oli mahdollisuus päästä juna-ajelulle. Ei mille tahansa juna-ajelulle, vaan miniatyyrijuna-ajelulle. Junat oli siis noin puolen metrin korkuisia, joiden päälle sitten istahdettiin ja lähdettiin köröttelemään kävelyvauhtia. Matka kesti noin vartin, mentiin välillä tunnelista ja välillä pienen lammen yli ja sitä rataa - heh get it? "rataa"... haha. Oli mun mielestä aivan älyttömän suloinen juttu toi! Ja ne junat oli ihan siis pienoismalleja oikeista junista, että oli ihan historiallinenkin merkitys niillä.

Meidän perheen lisäksi messissä oli tuttavaperhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi Connorin ikäinen Jake, ja 10-kuinen Alex. Perhe on tosi mukava, ja ne mukulat on uskomattoman sulosia! :)

Pian taas postausta! Mulla onkin koko ensi viikko lomaa koulusta, niin ehdin varmaan paremmin kirjotteleen viikolla!

Pus, Roosa

Justin´s sexy seventeen

No morppa.
Eilen lauantaina oli mun kaverin, saksalaisen Justinin synttäripirskeet, ja tottakai mun kamerakin lähti sitten messiin. Justin on erittäin vilkas ja omalaatuinen persoona, joten synttäripirskeistä oli tulossa aivan varmasti hauskat. Vieraina oli Justinin koulukavereita ja sitten muutama meitä vaihtareita. Heiteltiin sitten vesi-ilmapalloja, kasteltiin toisiamme puutarhaletkulla ja heiteltiin toistemme päälle jauhoa :D.

Oli hauskaa, ja oli mukava päästä viettämään aikaa noiden muiden vaihtareiden kanssa taas pitkästä aikaa! Tänään sunnuntaina käytiin sitten sellaisessa leikkipuistossa, josta postausta huomenna:)

Rousipousi