kuulumisia

Ei vieläkään tietoa isäntäperheestä... Mua jännittää tällä hetkellä tosi paljon! Aina kun puhelin soi, nappaan sen kärppänä kouraani ja petyn, kun soittaja onkin joku tuttu eikä STS.. Tiedän että saan varmasti huikean perheen ja mun vaihtarivuodesta tulee unohtumaton, mutta en vain jaksa odottaa! Vaikka mun lähtöön olisi vielä aikaa, mutta jos tietäisi osavaltion, voisin jo alkaa elämään vaihtarielämää tutkien kyseisen osavaltion juttuja ja tutustuen isäntäperheeseen.
Oon nyt pari päivää kiusannut itteeni ja lukenut kaikkia vaihtariblogeja, jutellut parin vaihtoon lähtijän kanssa ja muutenkin haaveillut kaikkea, eikä osavaltiosta vielä tietoakaan...

Aloin jo pikkuhiljaa katteleen vaatteita ja tavaroita, mitä otan reissulle mukaan. Toki toi on vaikeeta, koska en tiedä menenkö kylmään vai lämpimään osavaltioon. Tavaroiden haalimisen lisäksi oon koko ajan ollut kavereiden kanssa. Haluan saada yliannostuksen mun ystävistä, ettei 10kk tunnu niin loputtomalta ilman suomalaisia kavereita. Ajattelinkin tähän kirjottaa nyt vähän "syvällisemmin" tästä kaverijutusta.

Mulla on täällä kotisuomessa aivan uskomattoman ihania ystäviä, jotka tulee aina oleen mun elämässä. Mulla on kaveriporukka mun luokalta yläasteelta, porukka lukiosta, sambakaverit, lapsuudenystävät täältä kotinurkilta ja vaikka mitä. Nyt tuntuu hirveeltä ajatella, että en näe näitä ihmisiä melkein vuoteen, mutta jos miettii, niin miten toi 10kk mun kaverisuhteisiin vaikuttaa? Kun tuun takasin, ne samat ihanat naamat on täällä mua vastassa! Ne ei häviä minnekään. Mä en aio hirveesti soitella tai skypetellä jenkeistä suomeen, sillä se lisää koti-ikävää ja muutenkin sekottaa mun elämää siellä, jos mulla on perhe ja ystävät siellä, ja perhe ja ystävät täällä samanaikaisesti. Toki välillä jutellaan, whatsapissa voi useinkin höpöttää, samoin facessa. Ja tietty blogista voi lukea kuulumisia.

 

Toki kavereita tulee ikävä, mutta siitä pääsee yli. Ja se on varmasti aivan ihanaa, kun takaisin tullessa näen kaverit ekaan kertaan kymmeneen kuukauteen! Silloin taas sitten tulee ikävä takaisin rapakon toiselle puolelle. Mutta siihen perehdytään sitten myöhemmin!

Näkemisiin, Rousi