mitä mun päässä liikkuu juuri nyt?

Heissan kaikki!
Kello on 12.27, on perjantaipäivä, ja laukut on pakattu. Kahden tunnin kuluttua hopea auto starttaa tosta kotipihasta, ja mä hyvästelen vaaleanpunaisen hattaratalon viimeistä kertaa ennen kesäkuuta. Suomesta en lähde ennen kuin huomisaamuna, mutta mennään perheen kanssa hotelliin, jotta lentokentälle ei tarvitse lähteä niin aikaisin.
Laukku saa painaa 23kg, pakkasin 22,1 kg edestä tavaraa. Tiukille menee.
Mua ei muuten jännitä lähes ollenkaan, mutta lentoja stressaan. En sitä itse lentämistä, vaan lentokenttien sokkeloita ja mahdollista paniikkikohtausta. En oo ikinä ollut yksin ulkomailla, aina on ollut vanhemmat/ toinen vanhempi mukana. Isä on aina hoitanut lentokoneen turvatarkastuksiin menot ja check-in jutut, mä oon vaan seurannut isää ja ollut tyytyväinen että asiat hoidetaan mua varten ja mun ei oo niistä tarvinnut huolehtia. Toki mulla on STS:ltä tulleet ohjeet mukana, mutta mitä jos eksyn kentällä? Mitä jos en löydäkään sitä immigration -tiskiä ja mun pääsy maahan evätään? Mitä jos en löydä mun rumanväristä matkalaukkuani mistään ja se joutuu maata kiertävälle radalle? Mitä jos? 
Toki voin aina kysyä joltain lentokenttävirkailijalta apua, mutta mun pahin pelkoni on, että sekoon keskellä lentokenttää, en löydä mun vaihtolennon porttia ja myöhästyn lennolta.
Toi saa riittää näistä lentokenttäjutuista.

 

Toinen juttu mitä mun päässä liikkuu, on innostus. Tän postauksen alku on pelkkää stressiä, mutta nyt ilosempiin asioihin! Sitten jos, ja KUN, mä oon selvinnyt mun lennoilta eksymättä ja tavarat kasassa, mä nään mun isäntäperheen iloiset kasvot mua vastaanottamaassa Tampan lentokentällä! Perhe hymyilee, mä hymyilen, ehkä halataan. Sitten suunnataan kohti kotia. Tuntuu ihanalta sanoo sanat "perhe" ja "koti". Ne muistuttaa mua siitä, että vaikka oon suomesta pois kauan, mulla on silti kaikki elämän osa-alueet mukana. Perhe, koti, varmasti kaverit, mitä näitä nyt on...

Nää viimeset päivät Suomessa on osottanu mulle, kuinka tärkeitä ihmiset mulle oikeesti on. Vaihtoon lähteminen on iloinen ja jännittävä kokemus, mulla tulee oleen uskomattomat kuukaudet, mutta lähden tosi haikeena.  Kaverit ja perhe on ja pysyy, mutta silti mä mietin tosi paljon mun kavereita ja perhettä. Mä en pelkää että esimerkiksi kaverisuhteet hajoaisi. Oikeastaan mulla ei oo varsinaisesti mitään huolta ton asian kanssa, mä vaan mietin sitä. Mä mietin kuinka meillä on ollut hauskaa, kuinka ollaan paljon yhdessä. Se jatkuu normaalisti taas kesäkuussa, mutta sinne on pitkä aika. Tosiasiassahan tää mun vuosi tulee meneen tosi nopeesti, ja en halua sen loppuvan. Mutta kun tulen takaisin suomeen, ikävöin Floridaa, mutta olen iloinen tavatessani suomalaiset kaverini. Silloin tää sama juttu alkaa taas uudelleen, mulla tulee ikävä ihmisiä Floridassa, mutta saan olla suomalaisten kanssa. Nyt ikävöin suomalaisia, mutta saan viettää aikaa mun uusien tuttavuuksien kanssa. 

Ja älkää nyt hämmentykö, mä oon 99% iloinen ja täpinöissäni, 1% musta kaipaa jo suomea. Yksi prosentti ei ole mitään. Yksi prosentti on neula heinäsuovassa. Mä olen innoissani! 

Koitan ehtiä vielä tänään illalla kirjotteleen viime hetken fiiliksiä mutta jos en ehdi, niin sitten seuraava postaus keskittyykin jo ulkomaihin ja matkaan kohti määränpäätä! 

Roosa

KaLu 4 ever

WoopWooop! Lähtö on ylihuomenna. Jännittää!
Eilen halattiin sitten vikaa kertaa mun uusien luokkalaisten kanssa. Oli tuskaa. Ei olla tunnettu kun vuosi, mutta noi ihmiset tuntuu niin tutuilta, ja tuntuu että meillä on yhteistä historiaa äärettömästi. Sain kavereilta ihania kuvia kauheen kasan. Siinä oli noi 150 valokuvaa meistä ja meidän toilailuista. Otan noikin kuvat reissuun mukaan, jotta voin sitten uusille kavereille näyttää kuinka tervejärkisiä ystäviä täällä suomessa mulla on. Okei en ehkä kehtaa näyttää noita julkisesti, mutta mukaan ne tulee joka tapauksessa! Tähän postaukseen en noloja kuvia laita, joten tässä pari asiallisempaa versiota :)

 

Oltiin siis eilen Elinalla kyläilemässä ja itkemässä mun lähtöä. Tuntuu hassulta, että samaan aikaan oon tosi surullinen että multa jää kaverit tänne, mutta oon vielä enemmän innoissani mun tulevasta vuodesta. En oikein osaa selittää tätä tunnetta, tän voi vaan kokea. Mulla on syke tosi korkeella innostuksesta, ja välillä tuntuu että heikottaa , koska jännitän esim lentoja niin paljon... Eilenkin illalla yritin saada nukuttua, mutta mun päässä vaan liikku niin paljon ajatuksia, etten uskonut sen olevan edes mahdollista. Melkein itkin, koska tiesin että toissapäivänä heippasin yhdet kaverit, eilen toiset kaverit ja mummon,  ja tänään torstaina vielä kolmannen kaveriporukan ja lauantaina perheeni, mutta sitten kasvoilleni levisi leveä hymy, odottaen vaihtarivuoden alkamista.

Tunteiden sekasortoa ja muutenkin sekopäisyyttä luvassa seuraavat päivät siis... .:)

Roosa

kavereita ja tuliaisia

Eilen oltiin sambakavereiden kanssa New York -ravintolassa syömässä, ja sanomassa heipat meikäläiselle. Nopsaan vielä Vertsen lupasin ainakin halata, mutta periaatteessa läksiäisethän noi oli.
Sain Veeralta söpön avaimenperän ja liljan.

Oli tosi kivaa olla pitkästä aikaa sambakavereiden kanssa! Veera, Linda, Milla, kiitos :)
Milla osti mulle myös hauskan vihreän sarvikuonolelun. Mun pitäis ottaa Masi sarvikuono mukaan jenkkeihin, ja ottaa kuvia Masin seurassa. :)

 

Ostin eilen mulle matkaan mukaan kaikki shampoot yms tuotteet, sekä ostin mun isäntäperheelle muutaman suomesta kertovan kirjan. 

Mulla on nyt tuliaisista koossa lapselle muumimuki ja -kulho, sekä aikuisille noi kirjat ja sellanen suomen muotoinen kakkuvuoka, jonka täytän fazerin sinisillä. Ajattelin vielä ostaa lapselle jotain muuta, ehkäpä supisuomalainen angry birds tyynyn tms?

Kuulemisiin, Rose

kuin oma perhe

Oon tässä sähköpostitellut ja skypetellyt mun host perheen kanssa, ja perhe vaikuttaa todella ihanalta! Ekan kerran laitoin sähköpostia jo heti yhteystiedot saatuani, ja muutaman mailin olemmekin jo ehtineet vaihtaa. Eilen sitten skypessä juteltiin, ja aluks mua jännitti aivan superpaljon...
Heti skypepuhelun alussa juttelin host äidin kanssa kaksin. Heti ensimmäisenä kerroin, että mun kämmenet hikoilee ja tärisen :) Host äiti sanoi, että ei syytä huoleen, ja musta sai kuulemma todella hyvin selvää ja puhuin hyvin englantia. Mikä helpotus!
Siinä sitten jotain juteltiin, ja pian host isä ja perheen koirakin liittyi seuraan. Perheen poika ei vielä uskaltautunut mulle jutteleen, mutta kyllä se siitä!
Koko perhe vaikuttaa todella lämpimältä, rennolta, mutta myös kuria pitävältä. Eli mulla tulee varmasti oleen turvallista ja erittäin hauskaa perheen kanssa!
Oon myös sähköpostitellut mun aluevalvojan ja naapurissa asuvan mun ikäisen tytön kanssa, ja molemmat vaikuttaa todella kivoilta!
Mua vähän stressaa nyt se uusien kavereiden hankkiminen... Oon kyllä sosiaalinen ja aivan varmasti saan uusia kavereita, kunhan uskallan suuni avata... Naapurin tyttö Emily on mun kanssa samassa koulussa, joten sen avulla varmasti tutustun uusiin ihmisiin, mutta silti stressi painaa...Mutta kyllä se siitä!!

Tähän postaukseen en nyt kuvia saanut, tämä oli vaan tällänen pikainfo. Lähtö siis vajaa viikon päästä,  sitä ennen vielä jotain postausta tänne!

Rousi

kuulumisia

Ei vieläkään tietoa isäntäperheestä... Mua jännittää tällä hetkellä tosi paljon! Aina kun puhelin soi, nappaan sen kärppänä kouraani ja petyn, kun soittaja onkin joku tuttu eikä STS.. Tiedän että saan varmasti huikean perheen ja mun vaihtarivuodesta tulee unohtumaton, mutta en vain jaksa odottaa! Vaikka mun lähtöön olisi vielä aikaa, mutta jos tietäisi osavaltion, voisin jo alkaa elämään vaihtarielämää tutkien kyseisen osavaltion juttuja ja tutustuen isäntäperheeseen.
Oon nyt pari päivää kiusannut itteeni ja lukenut kaikkia vaihtariblogeja, jutellut parin vaihtoon lähtijän kanssa ja muutenkin haaveillut kaikkea, eikä osavaltiosta vielä tietoakaan...

Aloin jo pikkuhiljaa katteleen vaatteita ja tavaroita, mitä otan reissulle mukaan. Toki toi on vaikeeta, koska en tiedä menenkö kylmään vai lämpimään osavaltioon. Tavaroiden haalimisen lisäksi oon koko ajan ollut kavereiden kanssa. Haluan saada yliannostuksen mun ystävistä, ettei 10kk tunnu niin loputtomalta ilman suomalaisia kavereita. Ajattelinkin tähän kirjottaa nyt vähän "syvällisemmin" tästä kaverijutusta.

Mulla on täällä kotisuomessa aivan uskomattoman ihania ystäviä, jotka tulee aina oleen mun elämässä. Mulla on kaveriporukka mun luokalta yläasteelta, porukka lukiosta, sambakaverit, lapsuudenystävät täältä kotinurkilta ja vaikka mitä. Nyt tuntuu hirveeltä ajatella, että en näe näitä ihmisiä melkein vuoteen, mutta jos miettii, niin miten toi 10kk mun kaverisuhteisiin vaikuttaa? Kun tuun takasin, ne samat ihanat naamat on täällä mua vastassa! Ne ei häviä minnekään. Mä en aio hirveesti soitella tai skypetellä jenkeistä suomeen, sillä se lisää koti-ikävää ja muutenkin sekottaa mun elämää siellä, jos mulla on perhe ja ystävät siellä, ja perhe ja ystävät täällä samanaikaisesti. Toki välillä jutellaan, whatsapissa voi useinkin höpöttää, samoin facessa. Ja tietty blogista voi lukea kuulumisia.

 

Toki kavereita tulee ikävä, mutta siitä pääsee yli. Ja se on varmasti aivan ihanaa, kun takaisin tullessa näen kaverit ekaan kertaan kymmeneen kuukauteen! Silloin taas sitten tulee ikävä takaisin rapakon toiselle puolelle. Mutta siihen perehdytään sitten myöhemmin!

Näkemisiin, Rousi

yhtä juhlaa

Mulla on aivan uskomattoman huikeita ystäviä! Mun kaverit mun luokalta yläasteelta halus järjestää mulle läksiäiset vielä ennen kun lähden. Mulle kyllä sanottiin, että en saa osallistua noitten järjestämiseen, mutta jotenkin mä löysin tieni ja sain edes tehdä salaattia :)
Mutta oli siis aivan huikeeta, paikalle ei päässyt ihan kaikki ketkä olisin sinne halunnut, mutta suurin osa pääsi kuitenkin! Mulla on tavallaan useampi eri kaveriporukka, joten on tosi hankalaa olla kaikkien kanssa samalla hetkellä, mutta läksiäisissä koitin sitäkin puuhailla ja kyllähän ne uudet luokkakaverit tutustui vanhoihin kuomiin helposti!

 Ja tietysti jenkkitunnelmaan kuului aidot ja alkuperäiset mukit! Punaiset mukit on tästä lähtien ainoa muki jota mä sallin käytettävän :)

Oon vieläkin ihan fiiliksissä, hauskanpidon sekaan mahtu itkua, draamaa, huutoa ja kaikkea mitä kuvitella voi, mutta mulle jäi vaan yks tunne koko lauantaista : ilo. Vaikka tiedän lähteväni melkein vuodeksi pois, silti mulla on täällä kotisuomessa ihana joukko ihania ihmisiä odottamassa mua.

Mun kaverit anto mulle ehkä parhaimman lahjan mitä ikinä oon saanut. Ne oli laittanut vuosien varrella otettuja kuvia meistä yhdessä valokuva-albumiin. Ada piti "puheen" samalla kun antoi mulle tota kirjaa, ja jo siinä kohdassa mun silmät alko kostuun, eikä loppua ollut havaittavissa. Yksien kansien sisälle oli saatu meidän koko historia yhdessä, aina noloista hetkistä asiallisiin tilanteisiin. Kuvia olis varmaan ollut ainakin tuhat lisää, mutta niistä oli osattu valita juuri oikeat. Kuvien väliin oli kirjoitettu tekstiä, osa omia inside -läppiä ja osa vain kommentteja kuvista. Kuvien keskelle oli laitettu lause : "friends are like stars. You don´t always see them but you know they are always there." Kuulostaa ehkä tavalliselta, mutta muhun toi jotenkin kolahtaa. Toi lause pätee meidän kaveriporukassa; jotain ei välttämättä näe puoleen vuoteen, mutta sitten kun näkee, mikään ei oo muuttunut. Hyvät kaverit pysyy, kaikesta huolimatta.
Mä tuun kantaan tota kirjaa mukanani, lukeen sitä usein ja pitämään siitä hyvää huolta. Kirjan lopussa on kaikkien kirjottamia ihania tekstejä, en tähän niitä nyt laita, mutta voin sanoa että itku tulee niitä lukiessa. Kiitos <3 
Oli pitkää tekstiä ja paljon tunteita tässä postauksessa, mutta tätä ei voi muuten kuvailla. Nyt mä oon pikkuhiljaa tajunnut, että kyllä mulle se koti-ikävä jossain vaiheessa tulee, mutta toi kirja auttaa mua selviämään siitä. Siihen on koottu muistoja, joita en ikinä unohda. Voisiko ihminen toivoa parempia ystäviä? <3 


aidolla rakkaudella, rousi 


p.s. <a href="http://www.bloglovin.com/blog/10302966/?claim=j57zb762y34">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>