186 down, 96 to go.

Moi!
Tänään on 186 päivää siitä, kun tepastelin lentokoneesta ulos täällä Tampassa ja mua oli perhe vastassa. Tänään on 96 päivää siihen, kun tepastelen lentokoneesta ulos siellä Helsingissä ja mua on perhe vastassa - tällä kertaa vaan eri perhe. Eli tänään siis selvisi mun paluupäivä. Kesäkuun viidestoista olen takaisin Suomessa. Kello 15:05.
Niinkuin monet teistä varmasti tietää, mulla ei ole varsinaisesti ollut sen suurempaa koti-ikävää, ei ainakaan niin suurta että se vaikuttaisi muhun suuremmin. Tottakai kaipaan kotia ja perhettä ja kavereita, mutta käännän ne ikävä-fiilikset aina positiivisiksi. Ajattelen, että se ikävä tekee mut vain vahvemmaksi. Se ikävä opettaa mua arvostamaan niitä juttuja mitä ikävöin. En lähtisi kesken vuoden kotiin vaikka mulle maksettaisiin mitä. Tätä kokemusta ei voi rahalla mitata. En vaihtaisi niitä ikävä-fiiliksiä pois. Se kuuluu asiaan, ja niin kuin sanoin, se tekee mut vahvemmaksi ja ehkä jopa jollain tasolla viisaammaksi.
Tänään sitten kun sain tiedon paluupäivästä sähköpostilla, mulle tuli sellainen pieni paniikki. Tuli sellainen fiilis, että 96 päivää on aivan liian vähän. Se on kolme kuukautta. Jos miettii tästä nyt kolme kuukautta taakse päin, se aika menee silmänräpäyksessä. Ennen kuin huomaankaan, olen lentokentällä mun painavien laukkujen ja sekavien tunteideni kanssa.
On aivan ihana ajatella, että vähän reilun kolmen kuukauden päästä näen kaikki kaverit ja sukulaiset. Pääsen syömään niitä mummon bebe -leivoksia, riehumaan niiden ihanien lasten kanssa, Jennan, Jonnen, Ellin, Eetun, mitä näitä nyt on. Pääsen vetämään tanssikengät jalkaan ja kunnolla tanssimaan. Pääsen omaan kotiin.
Niinkuin kaikkialla elämässä, tälläkin kolikolla on kääntöpuoli. 96 päivän päästä mulla ei ole enää mahdollisuutta leikkiä mun host-veljen Connorin kanssa joka päivä. En pysty soittamaan Dalylle ja pyytään sitä hakeen mut aamulla kouluun. En pysty olemaan face-to-face mun isäntäperheen ja kavereiden kanssa. Tottakai pystyy skypen välityksellä jutteleen niin paljon kuin sielu sietää, mutta ei se ole sama asia.
Jos puolet musta vois jäädä tänne, ja puolet musta vois valmistautua pian kotiinpaluuseen, olisi kaikki hyvin. Ennen vaihtovuotta ajattelin, että se tänne lähteminen olisi se vaikein osuus. Olin väärässä. Kotiinpaluu on vaikeampaa. Kotoa pois lähtiessä tiesin, että tulen takaisin kesäkuussa. Tuun takas, mikään ei ole muuttunut ja näen kaikki tutut kasvot. Täältä pois lähtiessä taas en voi olla varma, että onko mulla mahdollisuutta nähdä kaikkia ihmisiä. Tottakai jossain vaiheessa tulen takaisin, nään mun isäntäperheen ja kaverit, mutta en tiedä koska, en voi tietää että onko joku kaveri muuttanut toiseen osavaltioon, mikään ei ole varmaa. Perheen ja parhaiden kaverien kanssa tulee varmasti pidettyä yhteyttä usein, mutta kaikista kavereista en voi olla varma.
Mutta tämäkin fiilis on osa vaihtarina olemista. Se kulttuurishokki toimii molempiin suuntiin. Tämäkin tekee mut vahvemmaksi. Viisaammaksi. Kokeneemmaksi.

Roosa