mitä mun päässä liikkuu juuri nyt?

Heissan kaikki!
Kello on 12.27, on perjantaipäivä, ja laukut on pakattu. Kahden tunnin kuluttua hopea auto starttaa tosta kotipihasta, ja mä hyvästelen vaaleanpunaisen hattaratalon viimeistä kertaa ennen kesäkuuta. Suomesta en lähde ennen kuin huomisaamuna, mutta mennään perheen kanssa hotelliin, jotta lentokentälle ei tarvitse lähteä niin aikaisin.
Laukku saa painaa 23kg, pakkasin 22,1 kg edestä tavaraa. Tiukille menee.
Mua ei muuten jännitä lähes ollenkaan, mutta lentoja stressaan. En sitä itse lentämistä, vaan lentokenttien sokkeloita ja mahdollista paniikkikohtausta. En oo ikinä ollut yksin ulkomailla, aina on ollut vanhemmat/ toinen vanhempi mukana. Isä on aina hoitanut lentokoneen turvatarkastuksiin menot ja check-in jutut, mä oon vaan seurannut isää ja ollut tyytyväinen että asiat hoidetaan mua varten ja mun ei oo niistä tarvinnut huolehtia. Toki mulla on STS:ltä tulleet ohjeet mukana, mutta mitä jos eksyn kentällä? Mitä jos en löydäkään sitä immigration -tiskiä ja mun pääsy maahan evätään? Mitä jos en löydä mun rumanväristä matkalaukkuani mistään ja se joutuu maata kiertävälle radalle? Mitä jos? 
Toki voin aina kysyä joltain lentokenttävirkailijalta apua, mutta mun pahin pelkoni on, että sekoon keskellä lentokenttää, en löydä mun vaihtolennon porttia ja myöhästyn lennolta.
Toi saa riittää näistä lentokenttäjutuista.

 

Toinen juttu mitä mun päässä liikkuu, on innostus. Tän postauksen alku on pelkkää stressiä, mutta nyt ilosempiin asioihin! Sitten jos, ja KUN, mä oon selvinnyt mun lennoilta eksymättä ja tavarat kasassa, mä nään mun isäntäperheen iloiset kasvot mua vastaanottamaassa Tampan lentokentällä! Perhe hymyilee, mä hymyilen, ehkä halataan. Sitten suunnataan kohti kotia. Tuntuu ihanalta sanoo sanat "perhe" ja "koti". Ne muistuttaa mua siitä, että vaikka oon suomesta pois kauan, mulla on silti kaikki elämän osa-alueet mukana. Perhe, koti, varmasti kaverit, mitä näitä nyt on...

Nää viimeset päivät Suomessa on osottanu mulle, kuinka tärkeitä ihmiset mulle oikeesti on. Vaihtoon lähteminen on iloinen ja jännittävä kokemus, mulla tulee oleen uskomattomat kuukaudet, mutta lähden tosi haikeena.  Kaverit ja perhe on ja pysyy, mutta silti mä mietin tosi paljon mun kavereita ja perhettä. Mä en pelkää että esimerkiksi kaverisuhteet hajoaisi. Oikeastaan mulla ei oo varsinaisesti mitään huolta ton asian kanssa, mä vaan mietin sitä. Mä mietin kuinka meillä on ollut hauskaa, kuinka ollaan paljon yhdessä. Se jatkuu normaalisti taas kesäkuussa, mutta sinne on pitkä aika. Tosiasiassahan tää mun vuosi tulee meneen tosi nopeesti, ja en halua sen loppuvan. Mutta kun tulen takaisin suomeen, ikävöin Floridaa, mutta olen iloinen tavatessani suomalaiset kaverini. Silloin tää sama juttu alkaa taas uudelleen, mulla tulee ikävä ihmisiä Floridassa, mutta saan olla suomalaisten kanssa. Nyt ikävöin suomalaisia, mutta saan viettää aikaa mun uusien tuttavuuksien kanssa. 

Ja älkää nyt hämmentykö, mä oon 99% iloinen ja täpinöissäni, 1% musta kaipaa jo suomea. Yksi prosentti ei ole mitään. Yksi prosentti on neula heinäsuovassa. Mä olen innoissani! 

Koitan ehtiä vielä tänään illalla kirjotteleen viime hetken fiiliksiä mutta jos en ehdi, niin sitten seuraava postaus keskittyykin jo ulkomaihin ja matkaan kohti määränpäätä! 

Roosa